Olen usein pohtinut sitä, kuinka erilaisessa Suomessa nuoret elävät tänään verrattuna siihen Suomeen, jossa itse vartuin ja aikuistuin.
Olin nuori 1990-luvulla. Vaikka vuosikymmen alkoi syvällä lamalla, sen laman aikana ihmiset menettivät koko omaisuutensa ja yrittäjien tarinat olivat karmeita. Muistan ollessani kesällä töissä perheyrityksemme sahalla. Yhtenä aamuna ei ollut tiluksia lainkaan. Siinä pohdittiin mitä tehdä? Sen laman jälkeen Suomi lähti vahvaan nousuun. Teknologiateollisuus kasvoi, vienti veti, uusia työpaikkoja syntyi ja tulevaisuus näytti valoisalta. Monelle meistä oli luonnollista ajatella, että seuraava vuosi olisi edellistä parempi, palkat nousisivat ja elintaso paranisi.
Kasvu ei ollut vain taloustieteilijöiden käyrissä näkyvä ilmiö. Se näkyi ihmisten arjessa. Yritykset investoivat, kunnat rakensivat, ihmiset ostivat ensimmäisiä asuntojaan ja uskoivat tulevaisuuteen. Oli tunne siitä, että yhteiskunta liikkuu eteenpäin. Autoissa Kalajoen Hiekkasärkillä soi Don Henleyn ”Boys of Summer”, tukka hulmusi ja surffattiin.
Tämän päivän nuoret ovat kasvaneet aivan toisenlaisessa Suomessa.
Kun tarkastelee viimeistä kahtakymmentä vuotta, talouskasvu on ollut vaatimatonta. Välillä kasvu on pysähtynyt kokonaan, välillä talous on jopa kutistunut. Finanssikriisi, Nokian romahdus, euroalueen velkakriisi, koronapandemia ja geopoliittiset jännitteet ovat seuranneet toisiaan. Moni nuori aikuinen ei ole koskaan kokenut pitkää ja vahvaa talouskasvun jaksoa.
Tällä on merkitystä. Tuollainen tilanne jää helposti päälle. Ei synny unelmia.
Jos ympärillänne oleva yhteiskunta ei kasva, optimismi muuttuu helposti varovaisuudeksi. Asunnon ostaminen tuntuu riskiltä. Työurat näyttävät epävarmemmilta. Keskustelu keskittyy siihen, mitä pitää leikata tai mistä säästää, ei siihen, mitä voitaisiin rakentaa tai kehittää.
Monelle minun sukupolveni edustajalle talouskasvu on kokemus. Se on muisto siitä, että asiat voivat mennä nopeasti parempaan suuntaan. Nuoremmille sukupolville talouskasvu on usein vain käsite oppikirjassa tai poliittisessa keskustelussa.
Ehkä tämä selittää myös sukupolvien välisiä eroja ajattelussa.
Kun on nähnyt kasvun omin silmin, uskoo helpommin siihen, että tulevaisuus voi olla nykyisyyttä parempi. Jos taas oma aikuisuus on rakentunut jatkuvien kriisien, heikon kasvun ja epävarmuuden keskelle, varovaisuus tuntuu luonnollisemmalta lähtökohdalta.
Suomen suurin haaste ei välttämättä olekaan pelkästään heikko talouskasvu. Vielä suurempi haaste voi olla se, että kokonainen sukupolvi on kasvanut ilman kokemusta siitä, miltä laaja yhteiskunnallinen vaurastuminen näyttää ja tuntuu.
Siksi meidän pitäisi puhua kasvusta enemmän. Siksi minäkin puhun kasvusta jopa väsymykseen asti toistan sitä viestiä. Ei vain bruttokansantuotteesta, vaan siitä, mitä kasvu merkitsee ihmisten elämässä: parempina työmahdollisuuksina, uusina yrityksinä, korkeampana elintasona, vahvempina julkisina palveluina ja ennen kaikkea uskona tulevaisuuteen.
Talouskasvu ei ole vain numeroita. Se on tunne siitä, että huominen voi olla parempi kuin tänään.
Ollaan positiivisen optimisteja.
